Vapauden aika, 1700-1780

Ihmismetsästystä isonvihan aikana

Toukokuussa 1713 Helsingin kaupungin valloittaneet venäläiset miehittivät seuraavana vuonna koko maan Pohjois-Suomea lukuunottamatta, ja poltetusta kaupungista tuli vihollisen tärkeimpiä tukikohtia. Helsingin pitäjälle se merkitsi kovia aikoja

Venäläisten maihinnousu ja omien sotavoimien perääntyminen aiheuttivat pakokauhun väestön keskuudessa. Viholliselta ei odotettu lempeyttä, ei varsinkaan sen julmuudestaan tunnetuilta säännöttömiltä ratsujoukoilta - kasakoilta, tataareilta ja kalmukeilta. Vain osa pitäjäläisistä onnistui pakenemaan Ruotsin puolelle. Suurin osa tavallisesta rahvaasta ehti piiloutua karjoineen ja mukaan haalittuine vähäisine omaisuuksineen vain lähimetsiin, joiden tarjoama turva jäi lyhytaikaiseksi.

Ryöstösaalista, elintarpeita, karjaa ja vankeja saalistavat venäläiset löysivät pitäjäläisten piilopirtit pakottamalla vangittuja paikkakuntalaisia oppaikseen. Eikä metsässä voinut ikuisesti piileksiä, ja ennen pitkään oli pitäjäläisten yksi toisensa jälkeen palattava tiloilleen ja alistuttava kohtaloonsa.

Säätyläisväestö oli jo hyvissä ajoin piilottanut omaisuutensa maan alle ja onnistunut pakenemaan. Näin oli menetellyt mm. Tuomarinkylän ja Hämeenkylän kartanonherra ja ratsutilallinen Peter Sund, joka Porvoon kihlakunnan valtuutettuna jo joulukuussa 1713 anoi Tukholmassa apua vihollisten toimista kärsiville maanmiehillensä.

Pakolaisten tilanne oli tukala; vähäisen mukaan otetun omaisuuden turvin oli vaikea selviytyä pitkään vieraissa oloissa. Kotiseudulleen jääneen väestön oli puolestaan elettävä ainaisen pelon, pakko-ottojen, pakkotöiden, ryöstelyn, väkivallan ja vihollisen julmien oikkujen varjostamaa elämää. Mutta surkein oli niiden kohtalo, jotka vihollinen otti omaisuudekseen ja raastoi vankeina mennessään.

Pahiten vihollisen ihmismetsästys kohdistui nuoriin naisiin, nuorukaisiin ja lapsiin. Vanhempi väestö oli nimittäin edullista pitää talojaan hoitamassa, jotta ne voisivat tukea miehittäjäjoukkojen huoltoa veroin ja elintarvikkein. Mutta nuori, työhön, sotamiehiksi, palvelijoiksi, jalkavaimoiksi ja orjakauppaan kelpaava ihmisaines oli haluttua. Lähes 50 pitäjäläisestä, jotka ensimmäisen miehitysvuoden 1713 aikana vietiin Venäjälle, oli enin osa nuoria naisia ja miehiä sekä tyttöjä ja poikia. Karmean ihmisveron maksoivat lähinnä pitäjän keski- ja eteläosien kylät, jotka kulkuteiden varsilla ja lähellä kaupunkiin asettunutta venäläistä tukikohtaa olivat alttiimpia vihollisjoukkojen tuhotöille.

Venäjälle vietyjen pitäjäläisten määränpää ja kohtalo ovat jääneet tuntemattomiksi. Ylipäätään suomalaisia vankeja vietiin kuitenkin paljolti Nevajoen suulle 1700-luvun alussa perustettuun Pietariin, uutta suurkaupunkia rakentamaan. Osa vangeista joutui suurtilojen työvoimaksi, osa kuljetettiin syvemmälle suureen valtakuntaan. Suomalaisia tiedetään myydyn myös orjiksi Persiaan. Siroteltiinpa suomalaisia - myös naisia - venäläisiin joukko-osastoihin sotureiksikin.

Alkuperäisteksti: Helsingin pitäjän historia - osa 2, Kuisma Markku, Vantaa 1990, sivut 5-7

<< Takaisin