Vapauden aika, 1700-1780

Suuri pohjan sota ja isoviha

Ruotsi soti Tanskaa, Puola-Saksia, Venäjää, Preussia ja lopulta Hannoveria vastaan vuodet 1700-21. Näitä sotia kutsutaan suureksi pohjan sodaksi. Venäjä miehitti Suomen vuonna 1713, ja osa virkamiehistä ja papistosta pakeni Ruotsiin. Alkoi isovihaksi sanottu aika, jolloin venäläiset ryöstivät ja hävittivät Suomea. Helsingin pitäjään venäläiset saapuivat toukokuussa. Isonvihan aikana kansan kärsimykset olivat kovat, ja niitä myös suurenneltiin miehityksen jälkeen avustusten saamiseksi.

Sota päättyi Uudenkaupungin rauhansopimukseen vuonna 1721. Ruotsin suurvaltakausi oli lopussa, ja se menetti Baltian alueensa sekä Kaakkois-Suomen Venäjälle. Muu osa Suomea vapautui miehityksestä.

Hattujen sota ja pikkuviha

Ruotsissa alkoi noin vuonna 1723 valtataistelu vanhoillisten myssyjen ja edistyksellisten hattujen puolueen välillä. Tämän yhtenä seurauksena oli vuonna 1741 alkanut ns. hattujen sota Venäjää vastaan. Sodan Ruotsille häpeällinen loppunäytös näyteltiin Helsingin pitäjässä ja kaupungissa heinä- ja elokuun aikana. Sota päättyi Ruotsin antautumiseen, mutta tilanne pysyi rauhallisena: ruotsalaiset joukot saivat laivautua aseineen Ruotsiin, ja suomalaisten rykmenttien oli luovutettava aseensa ja palattava rauhassa koteihinsa.

Venäläiset sotilaat miehittivät jälleen Suomen vuosiksi 1742-43. Pikkuvihaksi nimetty miehitysaika sujui huomattavasti rauhallisemmin kuin aiempi isoviha. Pitäjän suurimpia tuhoja oli Vanhankaupungin sahan poltto, josta oli vastuussa perääntyvä Ruotsin armeija. Sota päättyi Turun rauhaan vuonna 1743.

Sahateollisuus

Pitäjässä elettiin kaksi peräkkäistä jälleenrakennusaikaa, ensimmäinen iso- ja jälkimmäinen pikkuvihan jälkeen. Vaurauden lähteenä oli joki myllyineen ja sahoineen. Palkkikauppa kukoisti 1720-luvulla, ja se nopeutti pitäjän toipumista isonvihan vaivoista. Siitä sai alkunsa myös sahateollisuuden nousu, josta muodostui pitäjän todellinen taloudellinen veturi. Koska uuttaa tekniikkaa käyttävien sahojen perustaminen vaati pääomaa, jota tavallisilla talonpojilla ei liiaksi ollut, keskittyi omistukset muutamille, osin ulkomaisille, sahapatruunoille.

Sahateollisuus ja työläisväestö erottivat jo varhain Helsingin pitäjän muista Etelä-Suomen pitäjistä. Myös käsityöläisten määrä kasvoi pitäjässä 1700-luvulla. Kansainvälinen kauppa, vuonna 1748 aloitettu Viaporin (Suomenlinnan) rakentaminen ja Helsingin kaupungin laajentuminen takasivat puun kysynnän. Tukin- ja lautatavaranippujen uitto oli alituinen patojen ja myllyjen riesa.

Väestönkasvua ja viinanpolttoa

Väkiluku kasvoi 1700-luvulla merkittävästi. Terveydenhuolto parani, kun piirilääkärit alkoivat kiertää pitäjissä, apteekkeja perustettiin, isorokkorokote kehitettiin ja seurakunnat palkkasivat kätilöitä. Väkiluvun kasvua selittää 1700-luvun lopulle tultaessa lisäksi pitäjään kohdistunut muuttoliike.

1700-luvulla, kuten aiemminkin, ruis oli pitäjän tärkein viljelyskasvi. Vehnää viljeltiin vain vähän, ohraa ja kauraa sen sijaan runsaammin. Maanviljely perustui kaksivuoroviljelyyn, mutta kaskimaatakin käytettiin lähinnä ruiksen, nauriin ja pellavan viljelyssä. 1700-luvun puolivälissä pitäjässä aloitettiin myös perunan viljely, joka paransi rahvaan ruokavaliota ja oli isorokkorokotteen ohella tärkein syy luonnollisen väestönkasvun kiihtymiseen. Isojaosta, jolla jaettiin viljelymaat uudelleen, määrättiin vuonna 1749 ja Helsingin pitäjässä se aloitettiin Tikkurilan kylässä vuonna 1758.

Viinanpoltto oli yleistynyt pitäjässä jo 1600-luvulla, ja kieltolain aikana 1770-luvulla laadituista luetteloista käy ilmi, että se oli levinnyt koko pitäjän alueelle, ja sitä harjoitettiin kaikissa yhteiskuntaluokissa kirkkoherrasta torppariin. Suhteellisesti suurin viinantuottaja oli säätyläisten joukko, joka omisti viidenneksen pitäjän viinapannuista, vaikka sen osuus väestöstä oli vain joitakin prosentteja. Eniten viinapannuja oli Kirkonkylällä ja Malmilla.