Suurvallan osana, 1600-luku
Rahvaan rasitukset
Suurvallassa ei riittänyt, että maksoi veronsa: sen lisäksi oli toimitettava päivätöitä linnoituksien ja kartanoiden rakentamisessa sekä teiden ja siltojen kunnostamisessa. Lisäksi talonpoikaisväestöstä rekrytoitiin sotaväki, tykinruoka, jolle sen majoittuessa paikkakunnalle oli toimitettava ruoat, yösijat ja kyytihevoset.Talonpoikaisyhteiskunnan oli itse pidettävä huolta köyhistään ja sairaistaan, koska kruunulta ei apua herunut. Karjaa uhanneet petoeläimet oli yhteisin voimin hävitettävä, ja tulipalon tuhotessa rakennuksia korvattiin vahingot yhdessä.
Teiden ja siltojen ylläpito
Teiden ja siltojen hoitovelvollisuus kuului vanhastaan maanomistajille ja -haltijoille. Helsingin pitäjäläisille se oli raskaampaa kuin sisämaan syrjäseuduilla asuville, sillä pitäjä sijaitsi Suuren rantatien varrella. Tie oli alituisessa sotajoukkojen käytössä, minkä takia se vaati myös jatkuvaa huoltoa. Lisäksi rannikolta Hämeenlinnaan kulkeva Vantaan tie kulki pitäjän poikki. Valtateiden lisäksi pitäjäläisten oli luonnollisesti pidettävä huolta myös omista kylä- ja myllyteistään - varsinkin kirkolle kulkevista.
Kyyditysvelvollisuus
Velvollisuus järjestää kuljetus pitäjän alueella kulkeville kruununmiehille ja sotaväenosastoille oli rahvaan yleisistä rasituksista vielä ankarammaksi koettu kuin teiden ja siltojen ylläpito. Kyyditysvelvollisuus koski vain kruunun- ja perintötalonpoikia, minkä takia rasitus kohosi varsinkin 1600-luvun luvun läänityskaudella joskus sietämättömäksi, kun kyyditsemiseen velvollisten määrä laski aatelille lahjoitettujen rälssitilojen määrän noustessa. Lisäksi jatkuvat sodat pitivät huolen siitä, että tehtävää riitti.
Postinkuljetus
Säännöllinen postinkuljetus järjestettiin Suomessa vuonna 1638 kreivi Pietari Brahen vaikutuksesta. Ensimmäiset postiasemat perustettiin kaupunkeihin, myös Helsinkiin, jonka kautta kulki tärkeä valtakunnanlinja Tukholma-Turku-Helsinki-Porvoo-Viipuri-Nevanlinna-Narva. Kaupungista hoidettiin postiyhteydet myös Hämeeseen. Postinkuljetus oli järjestetty postireittien varrella asuvien postitalonpoikien avulla, jotka saivat 6-10 hopeataalerin vuosipalkkion sekä verohelpotuksia ja vapautuksen mm. sotaväenotoista. Talonpojan velvollisuus oli viedä posti viivyttelemättä ratsain seuraavaan etappiin. Postiratsastajan tunnuksena oli torvi, jolla hälyytettiin seuraava postitalonpoika valmiiksi kiireiseen tehtäväänsä.
Sairaiden ja köyhien hoito
Sairaiden ja köyhien hoito oli pitäjäyhteisön yhteinen velvollisuus. Valtaosa sairauksista hoidettiin kansanparannuskeinoin - tai jätettiin hoitamatta. Tappeluissa tai onnettomuuksissa syntyneitä pahempia vammoja voitiin hoidattaa sotaväenosastoihin kuuluneilla välskäreillä. Kuitenkaan esimerkiksi ruttoon, joka teki tuhojaan Helsingissä mm. 1570-luvulla ja 1700-luvun alussa, ei juurikaan ollut hoitokeinoja. Muita vakavammin sairastuneita varten, joita ei kyetty hoitamaan kotona - tai joilla kotia ei edes ollut - perustettiin 1550-luvulla Helsingin Vanhaankaupunkiin erityinen hospitaali. Ensisijaisesti spitaalisille tarkoitetun laitoksen ylläpitoon kerättiin vuosittain veroja koko Porvoon läänistä, johon Helsingin pitäjäkin kuului.Kaupungeille ja pitäjille kuulunutta velvollisuutta pitää huolta omista köyhistään ja kerjäläisistään hoidettiin pääasiassa seurakunnan puitteissa. Jumalanpalveluksissa kerätyistä varoista jaettiin almuja köyhille ja hospitaaliin toimitettujen sairaiden hoitomaksut kerättiin kirkkoherran johdolla seurakunnasta. Muutenkin pitäjän vaivaisten, työkyvyttömien ja huoltajaa vailla olevien sairaiden ja vanhusten hoito ymmärrettiin seurakunnan kristilliseksi velvollisuudeksi. 1600-luvulla tätä velvollisuutta yritettiin hoitaa mm. perustamalla pitäjien köyhäintupia ja ruotujärjestelmällä, jossa joukko taloja otti vuoronperään vastuulleen huoltoa tarvitsevat. Todennäköisesti näin tehtiin myös Helsingin pitäjässä.
Paloapu
Paloavun maksaminen tulipaloissa rakennuksiaan ja omaisuuttaan menettäneille ei varsinaisesti ollut kruunun taholta tullut rasitus. Se oli pikemminkin varhainen vakuutustoiminnan muoto. Maanlain mukaan jokaisen talon oli osallistuttava paloapukeräyksiin yhtä suurella rahamäärällä. Maksun määrä ja sen kantopiiri määrättiin käräjillä, kun ensin oli arvioitu tulipalosta aiheutuneet menetykset. Pienemmissä vahingoissa riitti, että keräys suoritettiin vain neljänneskunnan tai pitäjän alueella, pahemmissa tapauksissa paloapua maksoi koko kihlakunta. Tulipaloissa kärsineille tiloille saatettiin myöntää myös vapautuksia veroista.